maanantai 20. kesäkuuta 2011

Kaksi kuukautta.

.
Siitä on kaksi kuukautta,
kun meidän pikku mies syntyi.
Tuntuu kuin siitä olisi jo ikuisuus.

Hetken sitä oli niin täydellisen onnellinen.
Viisi päivää sitä kesti.

Ei, että olisin nyt onneton.
Olen vain jotain muuta.

Rakastunut pieneen ihanuuteen.
Peloissani toisen puolesta.
Pahoillani menetetyistä mahdollisuuksista.
Ja ennen kaikkea kiitollinen, ihan jokaisesta päivästä.

Elämä ei koskaan enää tule olemaan ennallaan.
Elämä ei koskaan tule olemaan sitä mitä kuvittelin.
Mutta elämä jatkuu, kun muutakaan ei voi...

Pikku hiljaa,
päivä kerrallaan...

Täällä taas!

12 kommenttia:

Carita kirjoitti...

Hei! Löysin blogisi vasta...ja jään innolla seuraamaan jo senkin takia, että minulla on 3kk ikäinen tyttövauva :)

Sini kirjoitti...

Hei, olettekin olleet mielessä!Jaksuja sinne kovasti ja haleja pikkumiehelle ♥

Oliviah kirjoitti...

Jotenkin on ihan "sanaton" Halusin kuitenkin jonkin merkin käynnistäni jättää, vaikka en mitään järkevää/lohduttavaa osaa kirjoittaa ja en toki tiedä pikkumiehenne tilanteesta sen enempää. Toivottavasti kaikki kuitenkin menee parempaan suuntaan.

Anonyymi kirjoitti...

Hei!
Olen seurannut blogiasi ja olen itse tullut muutamia vuosia sitten onneni kukkuloilta niin kovaa alas, että vieläkin sattuu. Meillä ei kuitenkaan käynyt niin onnellisesti, että olisimme pienen erityisen ihanuutemme saaneet pitää. Toivon teille kuitenkin onnellisempia ja parempia aikoja sekä oikein paljon tsemppiä haasteisiinne!

Riikka

NorppaStiina kirjoitti...

Olivian tavoin olen sanaton. Voimia ja jaksamista. Ihania, erityisiä ja ikimuistoisia päiviä, hetkiä. ♥

Anonyymi kirjoitti...

Hei Nanna, Olen hieman hämilläni seurannut tilannetta. Odottanut...Olemme itse perheessämme saaneet huomata, että elämä kantaa, suunnittelemattakin. Erityisesti toisen lapsemme syntymä mitä haasteellisempaan elämäntilanteeseen; saattohoitoon ja oman äidin kuolemaan on osoittanut, kuinka meidän tulee olla kiitollisia juuri näistä päivistä ja kantaa vastuuta. Carpe Diem! Voimia sekä ilon että surun kohtaamiseen koko perheelle, erityisesti uudelle isosiskolle. minne08, Ver de Terre

Nanna kirjoitti...

Tiina: kiva kun löysit tänne ja tervetuloa uudelleen. Tulevaisuudessa toivottavsti iloisemmissa merkeissä!

Sini: Laitoin meiliä, mutta se ei tainnut tulla perille. Koitan huomenna laittaa uudestaan.

Oliviah: Kiva kun kommentoit ja olet hengessä mukana. Ei tällaisessa tilanteessa olekaan mitään "oikeaa" mitä sanoa. Elämä on. ;)

Riikka: Kiitos. Itsekin olen vasta nyt tajunnut kuinka pienestä elämä oikeasti on kiinni. Voin vain kuvitella tunteitasi. Lapsen menettäminen on jotain mitä varmasti kantaa mukanaan joka hetki lopun elämänsä. Voimia sinulle!!!

Norppastiina: Kiitos.

Minne: Isosiskolle tilanne onkin ollut haastava. Niinkuin sisaruksen saaminen yleensäkin, mutta pitkäaikaissairaan sisaruksen syntymä vielä enemmän. Olenkin hurjan ylpeä siitä kuinka likka on kaiken ottanut!

Tänään saatiin hyviä uutisia. Pahin on nyt ohi. EN HALUA TÄÄLLÄ MITÄÄN DIAGNOOSEJA YM. KERTOA, mutta sen verran voin meidän tilannetta valottaa että pojallamme on erittäin harvinainen synnynnäinen sairaus, joka hoitamattomana johtaa kuolemaan ja johon ei ole parannuskeinoa. Oikein hoidettuna sairaus ei vaikuta normaaliin kehitykseen. Vaikka rajoittaa elämää jonkin verran (kuinka paljon sitä ei vielä tiedä kukaan) ja vaatii hoitoa/seurantaa lopun elämän. Kuitenkin tilanne on nyt sillä tavalla hyvä että tämän hetkinen hoito toimii tällä hetkellä erittäin hyvin ja mitään välitöntä vaaraa mihinkään ei enää ole, poikeus tilanteita tosin voi tulla, mutta nyt näyttää hyvältä.

Sini kirjoitti...

Voi, ei tullut perile maili ;(

Iita kirjoitti...

Te olette varmasti joutuneet elämään jokaisen vanhemman pelkoja todeksi. En voi kuin toivottaa voimia ja toivoa pienelle miehelle ja koko perheelle pelkkää hyvää. Toivottavasti hoitotasapaino pysyy hyvänä ja saatte elää mahdollisimman "normaalia" elämää. Aurinkoa ja leutoja tuulia kesäänne ♥

*Mirva* kirjoitti...

Hiljaiseksi vetää.
Paljon voimia arkeen!

Maarit kirjoitti...

Halaus ja paljon voimia... Onneksi pahin on ohi ja hoito tepsii. Voin vain kuvitella sen huolen määrää mikä sinulla on ollut ja varmasti vieläkin on. Lapset on elämässä ne kaikkein tärkeimmät ja mitään pahaa ei koskaan haluaisi heidän tielleen. Aurinkoa ja kaikkea hyvää koko teidän perheelle. -Maarit

Anonyymi kirjoitti...

Paljon voimia! Omalla pienellä pojallani on synnynnäinen munuaistenkehityshäiriö ja elämää mennään päivä kerrallaan. Joskus tuntuu niin väärälle, mutta joka toinen hetki voin vain hymyillä miten ihana lapsi hän onkaan. Onneksi apua on saatavilla ja vaikka sairaalaympäristö ei ole niin kuin koti, olemme me ainakin saaneet tavata monta iso sydämistä henkilöä, jotka tekevät kolkoista hetkistä vähän helpompia kestää.

Terveisin
Laura ja pojat