Ja hyvin kirjoittikin.
Minä olen samanlainen murehtija, mutta myös realisti.
Minä en ole koskaan oikeasti osannut pelätä niitä asioita mitä en tunne.
Sitä vain luottaa siihen, ettei se osu omalle kohdalle.
Kai ihminen on vaan rakennettu niin.
Eihän niin oikeasti voisi elää, että kaikkea täytyisi pelätä.
En koskaan pelännyt keskenmenoa, ennen kuin sellaisen sain.
Poikaa odottaessa osasin jo pelätä sitä mahdollisuutta,
mutten sitä että joku muu olisi vialla.
Nyt osaan senkin.
Nyt täytyisi oppia elämään pelon kanssa.
Ja mennä päivä kerrallaan.
Meillä on kuitenkin asiat aika hyvin,
vaikka ei tämän ihan näin pitänyt mennä.
Me kun oltiin niin todella onnellisia.
Mieleeni on tässä useaan kertaan muistunut
taannoinen AV-palstan keskustelu,
jossa joku oli kommentoinut Sinin blogista näin:
"...Enkä voi mitään sille että minua jo hieman huvittaa kun puolen vuoden päästä syntyvälle vauvalle on jo ostettu ristiäisvaatteet, isosiskon kanssa sävy sävyyn. Välillä melkein ilkeästi toivoisin että vauva syntyisi vaikka sairaana ja joutuisi eläään ensimmäiset kuukaudet kauheissa sairaalavaatteissa. Asettusiko silloin vaatteet oikeaan kontekstiin. (No en oikeastit oivo tietenkään kenellekään sairasta lasta, mutta nämä vaan usein huvittavat=) "
Sinin ajatuksia asiaan voi lukea täältä.
Olen muistanut tämän ja miettinyt,
miten kukaan ihminen edes leikillään voi toivoa tälläista toisille.
Ei kukaan vanhempi "ansaitse" sairasta lasta,
eikä yksikään vauva ole "ansainnut" olla sairas,
oli vanhempien synnit millaisia tahansa.
Ei minun lapseni ole sairas ja sinun terve,
koska minä äitinä olisin tehnyt jotain ja sinä et.
Sellaista tämä elämä vaan on.
Se voi muuttua hetkessä.
Sini sanoikin jo kaiken mitä ajattelen:
"Kun saavutat elämässä kaiken se mistä olet haaveillut,
sinun pitää vain toivoa että kohtalo ei jaa korttejasi uusiksi.
Ja kuitenkin, ei se elämä siitä murehtimalla paremmaksi tai reilummaksi muutu. Pitää uskaltaa olla onnellinen, pitää uskaltaa tuntea ja rakastaa joka päivä ihan täysillä. Pitää uskaltaa antaa itsestään kaikki, ettei sitten huonon säkän käydessä tarvitse katsoa taaksepäin ja katua. ´
Pitää vain luottaa siihen, että kyllä kaikki järjestyy, kyllä se elämä kantaa."
Ja niin se on.
Elämä kantaa, tavalla tai toisella.
Me selvitään, tuli mitä tuli.
P.S. Ja voin näin kuukauden kokemuksella sanoa,
että ainakin minun pieni poikani on aivan täydellinen.
Kipeä tai ei.
Sairaalavaatteissa tai ilman.
Ja edelleen pidän lastenvaatteista,
vaikka juuri nyt niihin aika ja energia ei riitä.
Mutta kuten mikä tahansa muu "harrastus"
niiden pariin varmasti palataan sitten myöhemmin.
